Luontoäidin silmäpussit
Jotkut toivovat lempikorkkareidensa vuoksi juuri tällaista joulua – lumetonta ja mustaa. Rakastan sitä, kun syksy tulee ja jättää jälkeensä kesän muistot, luonto kylmenee ja huurtuu, menee nukkumaan. Lumi peittelee nukkuvan lempeästi valkoiseensa ja suojaa pakkasen puremalta muutaman kuukauden ajan. Keväällä onkin auringon vuoro alkaa kutitella luontoa säteillään, löytää tiensä lumen läpi ja herättää nukkuva taas uuteen aamuun. Niin sen mielestäni täytyy mennä.
Mutta tämä. Kuka edes kehtaa toivoa mustaa joulua lempikorkkareidensa vuoksi tai lumitöiden pelossa! Otan aivan yhtä raskaasti tämän pimeyden kuin luontokin itkiessään pelkkää vettä, koska sitä ei päästetä nukkumaan talviuntaan rauhassa. Veikkaan, että luontoäidillä on melkoiset silmäpussit tällä hetkellä.
Minä toivon valkoista joulua. Toiseksi itsekkäistä syistä, tarvitsen sitä valoa ja lumen tuoksua tähtitaivaan alla. Ensimmäiseksi siksi, että luonto tarvitsee sitä. Ja haluan hiihtämään. Niinpä pysyn sisällä siihen saakka kunnes kunnon talvi tulee. Ostin jopa pitkästä aikaa jouluvaloja ja kynttilöitä, jotta lohdutuksen sana kotona olisi mahdollisimman suuri. Sokokselta tietenkin, mistäs muualta. Mitä en omasta kaupastani saa, sitä en tarvitse. Ja nyt on kysymys silkasta mukavuudenhalusta, ei muusta.
Punaiset valot sängyn päädyssä kutsuu iltaisin nukkumaan sohvan sijaan sängyn puolelle, aamutähti keittiössä herättää kahvin kanssa tarpeeksi lempeästi ja suklaan tuoksuinen kynttilä paijaa torkkupeiton alla makoilijaa.
Toivotaan nyt, että se valkoinen joulu tulisi. Muuten en ala.

Mira-Bella















