Olkoon se Ihana!

Unelmia

Tero Annanolli on joulukuun taiteilijamme. Sokoksen ikkunasta on voinut ihailla hänen unelmiaan.

Annanolli on kullan ja kirpputorikankaiden tuntija, joka lähestyy maalauksissaan ihmistä suhteessa maisemaan ja tilaan. Hänelle tyypillisiä aiheita ovat myös kasvit, kukat, maisema, veneet. Maalaustapa on hyvin materiaalilähtöinen. Maalausprosessissa korostuu käsityömäisyys, sormenpäiden välittämä tunne. Itse maalaustapahtuma on nopea ja intuitiivinen.

Nämä maalauksen eri vaiheet Annanolli pyrkii säilyttämään katsojan nähtävillä. Keskeisiä asioita ovat pintastruktuuri ja kierrätysmateriaalit, kuten hylätyt pöytäliinat, verhot ja päiväpeitteet. Kierrätyskankaita hän käyttää sekä pohjamateriaalina että osana maalausta  yhdistäen kankaisiin lehtimetalleja yllättävällä tavalla.

Näyttely kantaa nimeä Dreams – Unelmia.

Niiden teemojen siivittämänä otetaan vastaan tuleva vuosi, olkoon 2011 täynnä unelmia ja niiden toteutumisia!

..ja mitähän aasin kuolema kertoo minusta?

Törmäsin naamiksessa vanhaan Iltalehden artikkeliin, jossa esitelty tutkimus väittää kumonneensa stereotypioita musiikkimaun ja luonneanalyysien yhteläisyyksien osalta. Suurin järkytyshän on, että heavy metallin ystävät eivät olekaan hirviöitä ja pahan pauloissa. No, oma näkemykseni on, että huonosta musiikista ylipäätään pitävä henkilö on pahan pauloissa. Mutta ehkä kuitenkin vain musiikin osalta.

Aloitin musiikin kuuntelun klassisesta musiikista silloin kun tajusin musiikin olemassaolon. Baletti-harrastus kuusivuotiaasta totutti tietenkin pianomusiikkiin, mutta löydettyäni klassisen musiikin vinyylit alle kybävuotiaana hyllystämme ja tajuttuani, että ketään ei ole koulun jälkeen kotona, vaan saan aivan vapaasti käyttää koko olohuonetta luovaan liikunnalliseen ilmaisuun vuodenaikojen tahtiin, olin koukussa. Erityisesti Edward Grieg/Peer Gynt ja “aasin kuolema” (Åsas Death) saivat joka kerta minut itkun partaalle kun samaistun sen aasi raukan kuolemaan siellä levyn kannen vuorilla. Ja rakastin Edward Griegiä siitä syystä, että hän oli osannut tehdä tapahtuneesta niin osuvan musiikkikappaleen.

Myöhemmin kävi ilmi sekä tosiasia, että mitään aasia ei ollut olemassakaan kuten myös että oli olemassa myös Europe ja Madonna ja Dingo. Ja ehkä vähän Jonna Tervomaata – mutta ihan vaan mintun&villen verran.

En voisi kuvitellakaan rajaavani musiikkimakuani jonkin genren sisälle. Kaikki konemusiikki ei ole hyvää, itse asiassa vain muutamia helmiä löytyy*. Kaikki listahitit eivät ole booring tai kaikki rock ei ole..en edes jaksa. Olen enkä enemmän kiinnostunut siitä millaisista yksittäisistä kappaleista ihminen pitää – tai levystä – kuin genrestä. Mutta on tuossa luokittelussa kai jotain perää:

Blues: Hyvä itsetunto, luova, sosiaalinen, lempeä ja levollinen

Jazz: Hyvä itsetunto, luova, sosiaalinen ja levollinen

Klassinen musiikki: Korkea itsetunto, luova, sisäänpäin kääntynyt, levollinen

Rap: Hyvä itsetunto, sosiaalinen

Ooppera: Hyvä itsetunto, lempeä, luova

Country: Ahkera, sosiaalinen

Reggae: Hyvä itsetunto, luova, ei ahkera, sosiaalinen, lempeä, levollinen

Dance: Luova, sosiaalinen, ei lempeä

Indie: Huono itsetunto, luova, ei ahkera, ei lempeä

Bollywood: Luova, sosiaalinen

Rock / heavy metal:Huono itsetunto, luova, ei ahkera, ei sosiaalinen, lempeä, levollinen

Listapop: Hyvä itsetunto, ei luova, ahkera, sosiaalinen, lempeä, levoton

Soul: Hyvä itsetunto, luova, sosiaalinen, lempeä, levollinen

IL

Mutta mitä jos pitää vähän niinku kaikista? Sehän kertoo, että tänään minulla on hyvä itsetunto ja olen levollinen, huomenna huono itsetunto, epäsosiaalinen ja epämääräinen säheltäjä. Hmm..tunnistaako joku itsensä siitä? (käsi ylhäällä)

Kun muutama päivä sitten levyhyllystä nappaamani levy oli siitä tasaisemmasta päästä – ei suuria tunnekuohuja – poimin eilen sekä tuntemattoman että varman tapauksen. Voisi kuvitella, että Duffyn Brigitte Bardot -kloonitus yhdistettynä persoonalliseen voiceen kolahtaisi kuin lyhtypylväs otsaan, mutta kyllä siinä meni neljä kappaletta, ennen kuin verenpaineeni hieman laski. Radiohitti (kai se soi radiossa?) Well,Well,Wellin jälkeen meno selkeästi rauhoittui ja aloin tykätä naisen äänestä. Itseään voi siis siedättää ja musiikkimakuaan laajentaa. Kysymys kuuluu, missä olosuhteissa haluan Duffya kuunnella? Mitä luultavimmin jenkkiavoautolla ajaessani lähikauppaan 30 asteen helteellä. (eli ei muutakuin platta lautaselle, silmät kiinni ja visioimaan)

Toinen levy, eli tuntematon (kuvat ylhäällä) oli Antony& the Johnsons jonka riisuttu, mutta paljon mielenkiintoa ja palikkatestiä tarjoava levynkansi ihastutti. Kuten myös sisältö. Musiikki, joka on vaikeasti kategorioitavissa oli miellyttävä tuttavuus, ja sitä kuunnellaan linja-autossa maisemien vilistäessä ohitse, silloin kun ei halua ajatella mitään. Myös Björk oli tunnistettavissa eräässä kappaleessa vierailevana tähtenä.

Se, että heavy metallia verrataan klassiseen musiikkiin niin daa-a. Jos Apocalyptica ei ole klassista musiikkia niin mitä sitten?

Duffy- Endlessly 19,95€/ Antony and the Johnsons- Swanlight 17,95€/Sokos

(*) omasta mielestäni